Sunnuntaina 24. elokuuta 2025 kokoontui kuusikymmentä ihmistä Kivelän koulun ruokalaan laulamaan sota-ajan suomalaisia lauluja kahdeksankymmenen rauhan vuoden kunniaksi.

Tuolloin kiirehdin takaisin Leppävirralle Heinävedeltä, jossa olin ollut viikonlopun vietossa mummoni lapsuudenkodissa, eli suomeksi sanottuna mökillä. Viikonlopun varrella olin huomannut samaistuvani tuohon savolaiskuntaan, joka vuonna 2021 loikkasi karjalaiseksi, minä kun olen karjalaistaustainen savolainen, joka on vasta viime vuosina alkanut johdonmukaisesti omaksua karjalaisuutta.

Ratkaisevaa lienee pitkälti ollut ulkomailla opiskelu. Usein kun saan valita aiheeni, kirjoitan jostain Itä-Suomen historiaan kytkeytyvästä: lukion pitkän historian lopputyön aihe oli karjalaisten kokema suomalaistaminen toisen maailmansodan yhteydessä, yliopistossa ensimmäinen kirjallisuuskatsaukseni käsitteli kielikysymyksen roolia nykykarjalaisten keskuudessa. Kun Belgiassa yliopistolla mainitsen olevani Itä-Suomesta, kysytään joskus, olenko karjalainen. Ukrainan sodan myötä tunnetaan Karjalankin historiaa Euroopassa paremmin kuin aiemmin. Kenties sodan muovaama mediailmapiiri onkin jossain määrin määritellyt omakuvaani siihen suuntaan.

Karjalainen identiteetti muovautuu tällä hetkellä tavalla, joka on mielestäni varsin ainutlaatuinen. Sosiaalisessa mediassa sosiolingvisti Tuomo Kondie ja muut diginatiivit karjalaiset tuovat jaettua perintöä nykyaikaan vaalimalla sähköisillä alustoilla aineetonta sekä aineellista kulttuuriperimää, joka ei ole riippuvainen yhteisestä Karjalan maasta tai vastaanottokeskuksesta. Kollektiivinen muisti kehittyy etäyhteyksillä. Viestinnän ja sosiologian opiskelijalle tämäkin on erittäin mielenkiintoista. Olen osa ilmiötä itsekin: en ole koskaan asunut Karjalassa, Suomessakaan en viimeiseen neljään vuoteen. Perinnöllinen kytkös karjalaisuuteen tulee kautta äitini isän, joka syntyi evakkoperheeseen, mutta suurin osa kulttuurista on minuun imeytynyt netin ja kirjallisuuden kautta. Vaikutteita on siis monesta suunnasta, sehän on itse asiassa karjalaisuudelle hyvinkin ominaista.

Jättäessäni Heinäveden nostin karjalaisittain kirjotuilla linnuilla koristellun takkini harteille ja viritin taskuun tikittämään isoukkini Sulon taskunauriin, joka oli palvellut tätä jo talvisodassa. Näkemiin Karjala, tervetuloa karjalainen. Pian astelin jo sisään Kivelän ruokalaan. Rakennus toimi ennen suojeluskuntatalona, joten paikkavalinta oli Leppävirran Veteraaniperinneyhteisön, kunnan ja seurakunnan järjestämälle tilaisuudelle luonteva. Ensitöikseni nautin lohikeittoa seuranani perinneyhteisön puheenjohtaja Sirpa Voutilainen, joka oli minut paikalle kutsunut. Moni tuntee hänet paremmin kunnan talousjohtajana, mutta tämäkään aihepiiri ei missään nimessä ole hänelle tuntematon: hänen isoisänsä, Mannerheim-ristin ritari Aarre Voutilaisen, muistolaatta koristaa rakennuksen seinää. Keiton voimin alkoi pian ohjelma. Pianoa soitti seurakunnan kanttori Valtteri Tuomikoski. Veteraaniperinneyhteisön varapuheenjohtaja Jukka Lyytikäinen avasi kunkin kappaleen tarinaa ohjelmanumeroiden välissä. Rakenne toimi hyvin, sillä se mahdollisti kunkin kappaleen analysoimisen aikansa tekeleenä, ja toi ne 2020-luvulle uudessa valossa. Nykyajan kulttuuritutkimuksen ja historiakäsityksien silmin tarkasteltuna tekstit aukesivat moniulotteisesti nuoremmallekin yleisölle. Esimerkiksi Äänisen aallot -valssia ei esitelty Suur-Suomi-ideologiaa haikailevassa sävyssä, vaan asiayhteyden kautta: A.F. Airo ei paljoa piitannut venäläisistä sävelmistä, ja kaipasi Jatkosodan syövereihin supisuomalaista propagandalaulua. Niinpä kappale tosiaan sävellettiin Neuvostoliitolta vallatulla rannalla ja sanoituksetkin ovat sävyltään laajentumishaluisia.

Kappaleen Iso-Iita kohdalla Lyytikäinen pohti, olisiko tällainen toisen ihmisen kokoon keskittyvä kappale julkaistavaksi sovelias enää nykypäivänä. Samaan henkäykseen hän kuitenkin ehdotti, että kappale voitaisiin nykyään nähdä vaikkapa kehopositiivisuuden puolesta puhuvana. Pätevä analyysi. Ei kappale nähdäkseni ainakaan kehonegatiivinen ole, ja ottaen huomioon kuinka esimerkiksi Leevi and the Leavingsin Sopivasti lihava on yhä rakastettu klassikko, kenties tällekin kappaleelle on vielä paikkansa.

Äänisen aallot oli ollut suuren kotimaan ylistystä, Iso-Iita suuren rakkaan ylistystä. Kumpikin jonkun tason fantasiointia. Eldanka-järven jää ja Elämää juoksuhaudoissa toivat kuulijan kaikista lähimmäksi pienen sotilaan aitoa kokemusta. Etenkin ensimmäinen on oikea aarreaitta, sillä se avautuu harvalle heti. Moni sana on joko vanhahtava, slangia, lempinimi, tai kiertoilmaisu. Edes järven nimi ei ole aivan yksiselitteinen, vaikka oikeasta järvestä on kyse. Arvostan kappaleen yksityiskohtia etenkin siitä, kuinka koruttomia ja kurjia tarinoita niiden takaa paljastuu. Ironisesti juuri tuo sanojen karuus herätti joissain aikalaisissa myös närää. Elämää juoksuhaudoissa on huomattavasti lyhyempi, mutta kenties filosofisesti rikkaampi ja kauniimpi kappale. Kertoja päättää jo ensimmäisen säkeistön toteamalla, ettei rintamalta palannut ole sama ihminen kuin sinne lähtenyt. Toisessa säkeistössä pohditaan, onko rintamalta paluuta lainkaan, vai jäävätkö miehet juoksuhautojen tuntemattomiksi sotilaiksi. Kolmas kuvaa uupuneiden miesten saavuttamaa unta nuotion lämmön äärellä, neljäs lupaa, että vaikka kentällä saavutettu uni ei loppuisikaan, ei sota jäisi viimeiseksi näyksi: ”vaikka taiston kentälle jäisin / sinun kuvasi on viimeinen.”

Illan kruunasi hanuristi Jukka Suominen, joka muisteli opettajaansa Vili Vesteristä, Säkkijärven polkan tunnetuinta esittäjää, ja lausui tälle omistetun runon, jonka oli itse kirjoittanut. Hän kertasi myös kuuluisan tarinan siitä, miten vain kaksi vuotta Vesterisen levytyksen jälkeen suomalaisjoukot käyttivät kappaletta Viipurissa häiritäkseen Neuvostoliiton radiomiinojen räjäytystä. Saipa tämäkin klassikko mielessäni uuden elämän Suomisen ansiosta.

Suurin osa tilaisuudessa paikalla olleista oli eläkeläisiä, moni sota-ajan kokeneita, joille kappaleilla oli varmasti henkilökohtaisempi ja juurtuneempi merkitys. Heidän reaktioitaan ja suhtautumistaan tarinointiin ja muisteluun oli ilo seurata. Lyytikäinen toivoi tilaisuutta avatessaan, että se voisi herättää läsnäolijoita pohtimaan tapoja, joilla sodat vahvistivat suomalaista yhteiskuntaa. Mielestäni tässä onnistuttiin. Katsoessani ympärilleni en voinut välttyä ajatukselta, että ilman läsnä olevia sodan kauheudet kokeneita ja heidän perheitään ei Suomella esimerkiksi todennäköisesti olisi kokoaan merkittävämpiä puolustusvoimia ja ilman karjalaisten evakuointia ei yhteisö olisi hajaantunut tarpeeksi omatakseen nykyajassa niin omintakeisen ja tiiviin fyysisestä läsnäolosta riippumattoman yhteisön. Rinnastan tarkoituksella kaksi näin skaalaltaan erilaista seurausta havainnollistaakseni, että sota-ajan perintö on kaikkialla: muun muassa niin ulko- ja sisäpolitiikassamme, sekä kuviteltujen yhteisöjen rakenteissa. Oli etuoikeus päästä osallistumaan tilaisuuteen, monella eri tasolla. Tuona päivänä pienellä penkilläni istui samanaikaisesti kiitollinen karjalainen, ekspatriaatti, yhteiskuntatieteiden ylioppilas, itsenäisen Suomen kansalainen, veteraanien sekä pakolaisten jälkeläinen, ja asevelvollinen.

Luukas Pitkänen

Kirjoittaja on Leppävirralla varttunut savolaiskarjalainen opiskelija, joka on kesän ja syksyn varrella työskennellyt kunnantalolla kunnallishallinnon ja viestinnän harjoittelijana.